Itävallan korkein oikeus kolmannen osapuolen rahoituksesta ja oikeudesta tulla kuulluksi

Itävallan korkein oikeus (Oberster Gerichtshof, OGH) tarkasteli hiljattain 15. joulukuuta 2021 antamassaan päätöksessä^[1] eri perusteita välitystuomion kumoamiselle. OGH toisti lähes 70 vuotta vanhan oikeuskäytäntönsä oikeudesta tulla kuulluksi perusteena välitystuomion kumoamiselle ja esitti yllättävän toteamuksen, jonka mukaan kolmannen osapuolen rahoitus on Itävallassa yleensä sallittua. Tämä on ensimmäinen OGH:n selkeä lausunto kolmannen osapuolen rahoituksen hyväksyttävyydestä huolimatta siitä, että Itävallan siviililain (Allgemeines bürgerliches Gesetzbuch, ABGB) 879 §:n 2 momentin 2 kohdassa kielletään ehdollisen palkkion järjestelyt (quota litis -järjestelyt).

Riita-asian tosiseikat

OGH:n käsittelemä kumoamismenettely johtui Wienin kansainvälisen välimieskeskuksen hallinnoimasta välimiesmenettelystä. Välimiesoikeus oli ratkaissut vahingonkorvausvaatimukset, jotka johtuivat osakekaupasta, jossa kantajina olivat kiinalainen ja kroatialainen osapuoli ja vastaajina kaksi kroatialaista osapuolta. Lopullisessa tuomiossaan välimiesoikeus hylkäsi ensimmäisen kantajan kanteen ja myönsi toiselle kantajalle osittaisen korvauksen vahingoista sekä korvauksen menettelykuluista.

Sen jälkeen, kun välimiestuomioistuin oli hylännyt hakemuksen, jossa se pyysi välimiestuomion oikaisemista, selventämistä ja täydentämistä, molemmat kantajat pyysivät OGH:ta kumoamaan osan tuomiosta, mukaan lukien oikeudenkäyntikuluja koskevan päätöksen. He perustelivat vaatimuksensa pääasiassa väitteillä, joiden mukaan heidän oikeuttaan tulla kuulluksi oli loukattu, että välimiesoikeus oli ylittänyt toimivaltansa ja että Itävallan oikeusjärjestystä (ordre public) oli rikottu.

OGH hylkäsi kantajien vaatimuksen. Seuraavassa tarkastellaan kahta kantajien esittämistä väitteistä, joilla he pyrkivät kumoamaan osan tuomiosta.

Kysymys 1: Kyvyttömyys kommentoida vastapuolen kustannusvaatimuksia koskevaa esitystä.

Kantajat väittivät, että heidän Itävallan siviiliprosessilain (Zivilprozessordnung, ZPO) 611 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaista oikeuttaan tulla kuulluksi oli loukattu, koska heille ei ollut annettu mahdollisuutta kommentoida vastapuolen kustannuslausumaa, joka oli perustana tuomioistuimen oikeudenkäyntikuluja koskevalle päätökselle. Ne perustelivat väitettään muun muassa viittaamalla itävaltalaiseen oikeustieteelliseen tutkimukseen, jonka mukaan oikeus tulla kuulluksi sisältää asianosaisten oikeuden kommentoida vastapuolen kustannusasiaa koskevaa esitystä^[2].

Päätös

OGH toisti yllätyksettömästi rajoittavan oikeuskäytäntönsä, joka koskee osapuolen oikeutta tulla kuulluksi välimiesmenettelyssä, ja hylkäsi kantajien väitteet. Tuomioistuimen nykyinen oikeuskäytäntö juontaa juurensa vuodelta 1955 olevaan päätökseen, eikä se ole sen jälkeen olennaisesti muuttunut.^[3] Välimiestuomio voidaan näin ollen kumota vain, jos asianosaisen oikeutta tulla kuulluksi ei ole lainkaan myönnetty. Pelkkä tosiseikkojen epätäydellinen toteaminen, oikeudellisesti merkityksellisten tosiseikkojen riittämätön käsittely tai todisteiden epääminen tai jopa täydellinen huomiotta jättäminen eivät yksinään voi muodostaa perustetta kumoamiskanteelle.^[4] Välitystuomio voidaan kumota ZPO:n 611 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla vain, jos oikeutta tulla kuulluksi on loukattu harkitsemattomasti^[5].

Tuomioistuin katsoi, että viittaus itävaltalaiseen oikeustieteeseen ei osoita, että kyvyttömyys ottaa kantaa kustannusehdotuksiin olisi peruste kumota tuomio. Kirjoittaja itse siteerasi lähdettä, jossa vain viitataan siihen, että välimiesoikeudet yleensä varmistavat, että vastapuoli voi kommentoida kustannusehdotusta^[6].[7] Tuomioistuin luettelee myös muita oikeusoppineita, jotka pitävät kiinni kannasta, jonka mukaan mahdollisuus esittää vastalause kustannusehdotusta vastaan ei ole, vaikka se onkin toivottavaa, pakollinen^[8].

Tuomioistuin vertaa lisäksi Itävallan siviiliprosessilakiin, jossa mahdollisuus kommentoida vastapuolen kustannusehdotusta on pakollinen vain siviiliprosessin ensimmäisessä oikeusasteessa (ZPO 54 §:n 1 a momentti).

Kommentti

Itävaltalaiset tutkijat arvostelevat laajalti OGH:n nykyistä oikeuskäytäntöä oikeudesta tulla kuulluksi välitystuomion kumoamisperusteena.^[8 ] Kritiikissä todetaan, että erittäin rajoittava lähestymistapa ei täytä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vähimmäisvaatimuksia eikä siinä onnistuta löytämään oikeaa tasapainoa välimiesmenettelyn hyötyjen säilyttämisen ja samalla asianosaisten oikeuden tulla kuulluksi varmistamisen välillä. Reiner, jota tuomioistuin itse siteerasi päätöksessään, katsoo, että OGH:n vastuulla on varmistaa, että osapuolten oikeus tulla kuulluksi välimiesmenettelyssä turvataan vähintään samassa määrin kuin siviiliprosessissa.

Tästä huolimatta tutkijoiden keskuudessa vallitsee myös näkemys, johon OGH viittasi päätöksessään, että tuomioistuinten ei tarvitse antaa asianosaisten kommentoida kustannusehdotuksia. Lisäksi OGH on perustellusti verrannut asiaa Itävallan siviiliprosessilainsäädäntöön ja todennut, että mahdollisuus kommentoida vastapuolen kustannusehdotusta ei ole pakottava periaate. Vaikka sovellettaisiin Reinerin lähestymistapaa, jonka mukaan oikeus tulla kuulluksi välimiesmenettelyssä on samantasoinen kuin siviiliprosessissa, ei voida päätellä, että kantajien oikeutta tulla kuulluksi olisi loukattu käsiteltävänä olevassa asiassa.

Kysymys 2: Kolmannen osapuolen rahoituksen hyväksyttävyys ja Quota Litis -kielto.

Kantajat väittivät lisäksi, että taustalla oleva kroatialaisvastaajien ja heidän edustajiensa välinen quota litis -järjestely rikkoi Itävallan oikeusjärjestyksen perusteita, koska tällaiset ehdollisen palkkion järjestelyt ovat pätemättömiä ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla ja kiellettyjä myös Kroatian lainsäädännössä. Ne väittivät myös, että tällainen palkkiojärjestely on kantajien kustannuksella, koska se antaa vastaajille mahdollisuuden välimiesmenettelyyn ilman kustannusriskiä.

Päätös

OGH hylkäsi kantajien väitteet kiintiöpalkkiojärjestelystä seuraavien seikkojen perusteella:

Tuomioistuin sovelsi ZPO:n 611 §:n 2 momentin 8 kohdan rajoittavaa tulkintaa oikeusjärjestyksen perusteista. Näin ollen yleinen järjestys käsittää Itävallan perustuslain keskeiset arvot. Vaikka tuomioistuin katsoi ABGB:n 879 §:n olevan pakottava säännös, se totesi, että pakottavat säännökset eivät automaattisesti vastaa yleiseen järjestykseen liittyviä korkeita vaatimuksia. Ainoastaan sellaiset pakottavat säännökset, joista ei voida luopua edes rajatylittävissä riita-asioissa, kuuluvat suppeaan soveltamisalaan. Tuomioistuimen mukaan Kroatian vastaajien ja heidän edustajiensa välinen palkkiosopimus välimiesmenettelyssä, jolla on yhteyksiä Itävaltaan ja Kiinaan, ei täytä soveltamisalaa.

Lisäksi tuomioistuin kiisti kantajien väitteen, jonka mukaan ehdollinen palkkiojärjestely olisi heidän kustannuksellaan, toteamalla OGH:n nykyisen oikeuskäytännön^[9] mukaisesti, että ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdan tarkoituksena on ainoastaan suojella asiakkaita ja asianajajien ammatillista kunniaa, mutta ei vastapuolta. Tässä yhteydessä tuomioistuin vahvisti perusteluitaan toteamalla, että Itävallan oikeus sallii yleensä oikeudenkäynnit ilman kustannusriskiä, koska se sallii ulkopuolisten rahoittajien osallistumisen. Vaikka tuomioistuin veti vertailun kolmannen osapuolen rahoitukseen hyvin välinpitämättömästi vain yhdessä lauseessa, se on yllättävä (obiter dictum) toteamus, sillä kolmannen osapuolen rahoituksen sallittavuutta käsitellään laajasti Itävallan kirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä.

Kommentti

ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdassa kielletään maksujärjestelyt, jotka perustuvat tiettyyn prosenttiosuuteen myönnetystä summasta asiakkaan ja hänen niin sanotun "oikeudellisen tukijansa" välillä. Koska käsitettä "oikeudellinen tukija" tulkitaan laajasti^[10] (se kattaa asianajajien lisäksi myös veroneuvojat, notaarit ja yleensä kaikki ammatit, joihin sovelletaan vastaavia ammatillisia velvollisuuksia), herää kysymys, voidaanko ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla katsoa, että myös ulkopuoliset rahoittajat voidaan lukea ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdan piiriin. Itävaltalaisten tutkijoiden näkemykset tästä aiheesta vaihtelevat.

Jotkut tutkijat katsovat, että kolmannen osapuolen rahoittajat eivät kuulu ABGB:n 879 §:n 2 momentin 2 kohdan soveltamisalaan, koska ne eivät kuulu asianajajien ammatillisiin velvollisuuksiin verrattavissa olevien ammatillisten velvollisuuksien piiriin. Tätä lähestymistapaa tukee myös Itävallan perustuslakituomioistuin, joka on nimenomaisesti todennut, että asianajajia ja ulkopuolisia rahoittajia voidaan kohdella eri tavoin, koska ulkopuoliset rahoittajat eivät ole ammatillisten velvollisuuksien alaisia^[11], ja samalla vahvistanut kiintiöittämisjärjestelyjen kiellon perustuslainmukaisuuden.

Muut tutkijat arvioivat kolmannen osapuolen rahoittajan roolia oikeudenkäynnissä. Kolmannen osapuolen rahoittajia koskevan aikaisemman päätöksen perusteella, joka koski kolmannen osapuolen rahoitusta rajatummin joukkokanteiden yhteydessä, myös OGH näyttää kannattavan tätä lähestymistapaa^[12]. Näin ollen kolmannen osapuolen rahoittajat eivät voi itse tarjota kattavaa oikeudellista neuvontaa, vaan ainoastaan arvioida menestymis- tai epäonnistumisnäkymiä ja ohjata asiakkaat sen jälkeen asianajajan puoleen. Kolmannen osapuolen rahoittajat eivät saa vaikuttaa menettelyn kulkuun ja rakenteeseen. Menettelyn on pysyttävä asiakkaan hallinnassa.

Vaikka OGH:n obiter dictum -lausunto kolmannen osapuolen rahoituksen yleisestä hyväksyttävyydestä on ensimmäinen, se tarjoaa vain rajallisen perustan ekstrapoloinnille. Lausunto näyttää poikkeavan OGH:n nykyisestä lähestymistavasta, mutta kolmannen osapuolen rahoitus ei myöskään ollut välitön kysymys käsiteltävänä olevassa asiassa. Tästä voidaan päätellä, että tuomioistuin ei aikonut arvioida asiaa kokonaisuudessaan tässä päätöksessä.