Ulkomaisten asianosaisten kohtelu Itävallan siviiliprosessissa: vakuuden asettaminen oikeudenkäyntikuluja varten

Itävallan siviiliprosessilaissa (Zivilprozessordnung, jäljempänä 'ZPO') säädetään Itävallan siviiliprosessien kustannuksista. Pääsääntöisesti riidan osapuolet maksavat oikeudenkäyntikulut, jotka aiheutuvat heidän osallistumisestaan oikeudenkäyntiin, ja lähtökohtaisesti voittanut osapuoli saa lopulta oikeudenkäyntikulunsa.

Jos voittanut osapuoli haluaa panna täytäntöön oikeudenkäyntikuluja koskevan päätöksen ulkomaista osapuolta (eli osapuolta, jolla ei ole Itävallan kansalaisuutta tai jonka asuinpaikka on Itävallan ulkopuolella) vastaan, se voi olla vaikeaa, jos ulkomaalaisella osapuolella ei ole Itävallassa omaisuutta, jota vastaan oikeudenkäyntikuluja koskeva päätös voitaisiin panna täytäntöön.^[1]Voittaneen osapuolen olisi näin ollen haettava itävaltalaisen tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanoa ulkomailla, mikä saattaa aiheuttaa lisävaikeuksia.

Sen varmistamiseksi, että voittanut osapuoli voi vaatia oikeudenkäyntikuluja, ZPO:n 57 §:n 1 momentissa säädetään, että jos riita-asian ulkomainen osapuoli esiintyy kantajana itävaltalaisessa tuomioistuimessa ZPO:n säännöksistä johtuvan tai niihin liittyvän vaatimuksen johdosta, ulkomaisen kantajan on vastaajan pyynnöstä asetettava vastaajalle vakuus oikeudenkäyntikulujen kattamiseksi. Tämän säännöksen tarkoituksena on varmistaa mahdollisen kuluvaatimuksen täytäntöönpanokelpoisuus.

Tältä osin ZPO:n 60 §:n 2 momentissa määritetään toimitettavan vakuuden määrä niiden kustannusten perusteella, jotka vastaajalle kohtuudella aiheutuvat oikeudenkäynnin aikana; vastaajan on perusteltava kustannuksensa. Tällaisia kustannuksia voivat olla esimerkiksi asianajajan ja tuomioistuimen palkkiot, asiantuntijoiden palkkiot ja kaikki muut menettelyn aikana syntyvät kustannukset. On kuitenkin tärkeää huomata, että mahdollisista vastakanteista aiheutuvia kustannuksia ei oteta huomioon määritettäessä kuluvakuuden määrää.

Kommentti

Teoriassa edellä mainittujen säännösten tarkoituksena on taata tietynlainen vakaus ja vastuullisuus Itävallassa käytävien oikeudenkäyntien kustannusten osalta. Käytännössä ja riita-asian luonteesta riippuen asetettava vakuus voi olla ulkomaalaiselle kantajalle raskas taakka, ja se voi näin ollen toimia esteenä oikeussuojan saamiselle Itävallassa, jolloin ulkomaalainen kantaja joutuu epäedulliseen asemaan Itävallan tuomioistuimissa.

Tämän tilanteen korjaamiseksi ZPO:n 57 §:n 2 momentissa säädetään tietyistä poikkeuksista, jotka vapauttavat ulkomaisen kantajan velvollisuudesta asettaa vakuus oikeudenkäyntikuluja varten. Lyhyesti sanottuna ulkomaisella kantajalla ei ole velvollisuutta asettaa kuluvakuutta, jos: (i) kantajan asuinpaikka on Itävallassa (ZPO 57 §:n 2 momentin 1 kohta), ii) Itävallan tuomioistuimen oikeudenkäyntikuluja koskeva päätös on täytäntöönpanokelpoinen ulkomaisen kantajan asuinvaltiossa (ZPO 57 §:n 2 momentin 1 a kohta), iii) ulkomaalaisella kantajalla on riittävästi kiinteää omaisuutta Itävallassa (ZPO 57 §:n 2 momentin 2 kohta) ja iv) vaatimuksen kohde on luonteeltaan avioliittoon liittyvä (ZPO 57 §:n 2 momentin 3 kohta).

Pykälän 57 §:n 2 momentin 1 a kohdassa säädetyllä poikkeuksella oikeudenkäyntikulujen vakuuden asettamisesta varmistetaan, että ulkomaiset kantajat asetetaan - voimassa olevien lakien ja tuomioistuinmenettelyjen nojalla - Itävallan tuomioistuinten oikeudenkäyntikulujen osalta tasavertaiseen asemaan itävaltalaisten kantajien kanssa.

Itävaltalaisen tuomioistuimen, jossa on vireillä ZPO 57 §:n 2 momentin 1 a kohdan mukainen ulkomaisen kantajan hakemus, on tältä osin arvioitava oikeudenkäyntikuluja koskevan päätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jossa ulkomaisella kantajalla on asuinpaikka.

Itävallan korkein oikeus esitti vuonna 2001 antamassaan päätöksessä (OGH Rkv 1/01) - joka perustui aiempaan vuonna 1997 annettuun päätökseen (1 Ob 63/97i) - yleiset näkökohdat, joita olisi arvioitava määritettäessä ZPO:n 57 §:n 2 momentin 1 a kohdan sovellettavuutta. Tuomioistuin katsoi, että kansallinen täytäntöönpanolainsäädäntö ja kansainvälisten sopimusten vastaavat määräykset, mukaan lukien sen valtion täytäntöönpanokäytäntö (Verhalten des anderen Staats), jossa ulkomaisella kantajalla on asuinpaikka, ovat ratkaisevia harkittaessa ZPO:n 57 §:n 2 momentin 1 a kohdan soveltuvuutta2. Yhteenvetona voidaan todeta, että 57 §:n 2 momentin 1 a kohdan mukaista poikkeusta hakevan ulkomaisen kantajan on pystyttävä osoittamaan, että itävaltalaisen tuomioistuimen päätös olisi täytäntöönpanokelpoinen hänen asuinpaikassaan.

Päätelmät

Itävallan siviiliprosessilaissa säädetään puitteista, jotka koskevat oikeudenkäyntikulujen käsittelyä Itävallan tuomioistuinjärjestelmässä. Yleissääntönä on, että asian voittanut osapuoli vastaa oikeudenkäyntikuluista. Vastauksena ulkomaisen kantajan vaatimukseen vastaaja voi vaatia, että ulkomainen kantaja asettaa prosessikuluja varten vakuuden, joka vastaa vastaajan oikeudenkäyntikuluja. ZPO:n 57 §:n 2 momentin 1 a kohdassa on laaja poikkeus tästä säännöstä sellaisten oikeudenkäyntikuluja koskevien päätösten osalta, jotka ovat täytäntöönpanokelpoisia ulkomaisen kantajan asuinpaikassa. Ulkomaisen kantajan on tältä osin haettava poikkeusta osoittamalla, että Itävallan tuomioistuinten päätös on täytäntöönpanokelpoinen hänen asuinpaikassaan. Tällä säännöksellä varmistetaan muun muassa tietty oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus ulkomaalaisten osapuolten kohtelussa Itävallan tuomioistuinjärjestelmässä.