logoIlo

Yllätyspäätös muuttuvasta oikeuskäytännöstä

Kirjoittaja: Klaus Oblin

Korkeimmassa oikeudessa hiljattain käsitellyssä asiassa valittaja väitti, että muutoksenhakutuomioistuin oli tehnyt virheen perustellessaan oikeudellisia perustelujaan seuraaviin seikkoihin Tapaus 1 Ob 209/16s, jota ei ollut julkaistu oikeudellisessa online-tietojärjestelmässä ennen oikeudenkäynnin viimeistä käsittelypäivää. Hovioikeuden mukaan, koska tämä päätös oli johtanut uuteen tulkintaan korjauksen "kohtuuttomuudesta" direktiivin siviililain 932 §:n 4 momentti, muutoksenhakutuomioistuimen olisi pitänyt keskustella tästä yllättävästä oikeudellisesta lausunnosta osana Siviiliprosessilain 182 a § valittajan kanssa. Jos se olisi tehnyt niin, valittaja olisi voinut väittää - vaihtoehtoisesti - että se oli valmis vaihtamaan tavaran (suhteettomista kustannuksista huolimatta). Valittaja olisi voinut myös väittää, että vastaaja olisi todennäköisesti - jos häneltä olisi kysytty asiasta - kieltäytynyt osallistumasta siirto- ja asennuskustannuksiin.

Korkeimman oikeuden mukaan myös vakiintunut oikeuskäytäntö voi muuttua. Laki estää taannehtivan soveltamisen vain lakisääteisiin lakeihin, ei tuomioistuinten päätöksiin. Näin ollen myös oikeuskäytännön muutoksia sovelletaan taannehtivasti, koska tuomioistuinten oikeustiedon taannehtivaa soveltamista ei ole kielletty. Oikean oikeuskäytännön säilyttämisen intressi ohittaa lain soveltajille aiemmin myönnetyn suojan, joten on ensiarvoisen tärkeää varautua oikeuskäytännön muutoksiin.

Tapaus 1 Ob 209/16s perustui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioihin yhdistetyissä asioissa C-65/09 ja C-87/09 (Weber ja Putz), mikä johti lopulta uudenlaiseen tulkintaan siitä, mikä on "suhteetonta" direktiivin siviililain 932 §:n 4 momentti. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että kyseisen tapauksen soveltamista ei voitu pitää tältä osin olennaisena oikeudellisena virheenä. Edelleen, Tapaus 1 Ob 209/16s oli jo julkaistu oikeudellisessa online-tietojärjestelmässä, kun valitus jätettiin. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että tuomioistuinten velvollisuudet, jotka perustuvat Siviiliprosessilain 182 § eivät ulotu siihen, että tuomareita vaadittaisiin antamaan asianajajan edustamalle asianosaiselle ohjeita tämän väitteiden oikeudellisista seurauksista, saati sitten neuvomaan tätä asianosaista.