Kirjoittajat
Eräässä hiljattain korkeimmassa oikeudessa käsitellyssä asiassa valittaja väitti, että muutoksenhakutuomioistuin oli tehnyt virheen perustellessaan oikeudellisia perustelujaan asiaan 1 Ob 209/16s, jota ei ollut julkaistu oikeudellisessa online-tietojärjestelmässä ennen oikeudenkäynnin viimeistä käsittelypäivää. Valittajan mukaan, koska tämä päätös oli johtanut uuteen tulkintaan korjauksen "suhteettomuudesta" siviililain 932 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla, muutoksenhakutuomioistuimen olisi pitänyt keskustella tästä yllättävästä oikeudellisesta näkemyksestä siviiliprosessilain 182 a §:n yhteydessä valittajan kanssa. Jos se olisi tehnyt niin, valittaja olisi voinut - vaihtoehtoisesti - väittää, että se oli valmis vaihtamaan esineen (suhteettomista kustannuksista huolimatta). Valittaja olisi voinut myös väittää, että vastaaja olisi - jos häneltä olisi kysytty asiasta - todennäköisesti kieltäytynyt osallistumasta siirto- ja asennuskustannuksiin.
Korkeimman oikeuden mukaan vakiintunutkin oikeuskäytäntö voi muuttua. Laki estää taannehtivan soveltamisen vain lakisääteisten lakien, ei tuomioistuinten päätösten osalta. Näin ollen myös oikeuskäytännön muutoksia sovelletaan takautuvasti, koska tuomioistuinten oikeustiedon taannehtivaa soveltamista ei ole kielletty. Oikean oikeuskäytännön säilyttämisen intressi ohittaa lain soveltajille aiemmin myönnetyn suojan, joten on ensiarvoisen tärkeää varautua oikeuskäytännön muutoksiin.
Asia 1 Ob 209/16s perustui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioihin yhdistetyissä asioissa C-65/09 ja C-87/09 (Weber ja Putz), jotka johtivat viime kädessä uuteen tulkintaan kriteereistä, jotka koskevat sitä, mikä on siviililain 932 §:n 4 momentissa tarkoitettua "suhteettomuutta". Näin ollen korkein oikeus katsoi, että kyseisen asian soveltamista ei voitu pitää tältä osin olennaisena oikeudellisena virheenä. Lisäksi asia 1 Ob 209/16s oli jo julkaistu oikeudellisessa online-tietojärjestelmässä, kun valitus jätettiin. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että siviiliprosessilain 182 §:n mukaiset tuomioistuinten velvollisuudet eivät ulotu siihen, että tuomareita vaadittaisiin opastamaan asianajajan edustamaa asianosaista tämän väitteiden oikeudellisista seurauksista, puhumattakaan siitä, että he neuvoisivat tätä asianosaista.